Satuja
Satuja
KERTOMUS MERENNEIDOSTA
Olipa kerran Merenneito. Hän asui pienessä simpukkatalossaan syvällä meressä.
Kuten useimmat muutkin merenneidot, hänkin oli mukana Sireeneissa, maailman suurimmassa merenneitokuorossa.
Eräänä päivänä, kun hän oli matkalla kuoroharjoituksiin ja tapaamaan ystäviään, hän näki jotain, joka kimmelsi ylempänä vedenpinnassa. Hän päätti uida hieman ylemmäs kohti vedenpintaa nähdäkseen mitä se oli, ja kun hän tuli lähemmäs hän näki, että se mikä kimmelsi, oli pieniä, pieniä helmiä, jotka oli ommeltu kiinni suuren ja pitkän kalaverkon yläpaulaan. Samassa hän näki myös veneen pohjan.
Merenneidot ovat uteliaita ja leikkisiä. Hän ui ylös aivan veneen laidalle ja veti itsensä hieman vedenpinnan ylitse. Silloin hän näki Kalastajan.
Kalastaja istui aivan hiljaa ja poltti piippuaan ja odotti että hänen verkkonsa täyttyisi kaloista. Merenneidon mielestä Kalastaja oli komea. Hän katsoi häntä hetken ja ajatteli, että Kalastaja saattoi olla tylsistynyt. Merenneito alkoi ajatella että hän halusi ilahduttaa kalastajaa, kun tämän piti istua siinä koko päivän. Niinpä hän alkoi laulaa.
Kalastaja kauhistui ensin, koska hän ei ollut ollenkaan huomannut Merenneitoa. Mutta seuraavassa hetkessä hän pitikin Merenneidon laulua kauniina. Noin kauniisti hän ei koskaan ennen ollut kuullut kenenkään laulavan.
Merenneito näki, että Kalastaja liikuttui, joten hän lauloi kovemmin ja kovemmin. Laulujen välissä he alkoivat puhua, ja ennen pitkää he eivät enää voineet olla nauramatta. Merenneito ui kalastajan veneen ympäri, alas sen alle ja yli toiselle puolelle. Joskus hän ruiskutti vettä kalastajaan.
Ei ole oikein helppoa tietää mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä merenneito jäi kiinni Kalastajan verkkoon. Ensin hän pelästyi, ja sitten hän tuli surulliseksi. Hän mietti mitä tehdä, jotta hän pääsisi takaisin vapauteen.
Sitten hän muisti mitä oli lapsena oppinut Merenneitokoulussa. Hiljaa ja itsekseen hän pyysi apua Merenneitojen Vanhalta Viisaudelta.
Hetken kuluttua MerenneitojenVanha Viisaus vastasi hänelle, että hänen piti itse keksiä miten hän pääsisi takaisin vapauteen. Mutta oli yksi sääntö jota hänen oli noudatettava:
”On kiellettyä käyttää veitsiä, saksia, miekkoja tai muita teräviä esineitä. apuuvälineinä missään tilanteissa. Sinun täytyy päästä kalaverkosta rikkomatta Kalastajaa, verkkoa, venettä tai itseäsi.”
Onneksi verkko oli hyvin iso, ja ihme kyllä, se ei ollut ollenkaan painava vedessä. Merenneito oli vahva ja hyvin taitava uimari. Hän ryhtyi uimaan verkon sisällä ja veti sitä mukanaan niin pitkälle kuin suinkin pystyi. Kun hän ei enää päässyt pidemmälle verkon sisällä, hän ui takaisin ylös vedenpintaan.
Silloin hän näki Kalastajan hyvin kaukana. Hän istui aivan hiljaa ja poltti piippuaan, ja odotti että hänen verkkonsa täyttyisi kaloista. Merenneito oli edelleenkin sitä mieltä että Kalastaja oli komea ja hän piti edelleen hyvin paljon hänestä. Samalla hän halusi saada vapaudensa takaisin.
Merenneito mietti, ja keksi sitten, että jos on päässyt verkon sisään, niin täytyy välttämättä voida päästä siitä pois samaa tietä. Siitä syystä hänen seuraava ajatuksensa oli uida samaa reittiä takaisin veneelle ja livahtaa verkosta pois samaa tietä kuin hän oli sinne tullut.
Niin hän teki, ja hän sai vapauden takaisin. Se tuntui ihanammalta kuin koskaan aikaisemmin, nyt kun hän oli jättänyt vankeuden taakseen. Ja melkein jokaisena aamupäivänä Merenneito ui merelle tervehtimään Kalastajaa ennen kuin hän meni kuoroharjoitukseen Sireenien kanssa.
Oravalapsen tarina
Aina kun Merenneito tuli veneelle, Kalastaja istui kaikessa rauhassa polttamassa piippuaan, odottamassa, että hänen verkkonsa täyttyisi kalasta. Hän ilahtui nähdessään Merenneidon. Yhdessä he juttelivat ja nauroivat, ja välillä Merenneito lauloi Kalastajalle.
Joskus Kalastaja kertoi Merenneidolle nuoruutensa ajoista, jolloin hän teki kaikkea muuta kuin istui rauhassa polttamassa piippuaan, odottamassa kalojen uivan verkkoonsa. Hän kertoi kaikista maista, joissa oli käynyt, kaikista kielistä, jotka hän oli oppinut, ja ihmisistä, jotka hän oli tavannut. Eränä päivänä hän kertoi sadun, jonka oli itse keksinyt:
Olipa kerran oravaperhe, jossa oli oravaäiti ja neljä pientä oravalasta. Heistä kolme olivat kilttejä ja kohteliaita, ja he tottelivat äitiään. Neljäs oravalapsi oli erilainen. Hän ei kerta kaikkiaan pystynyt olemaan paikoillaan ja keksi kaikenlaista hauskaa tekemistä. Eräänä tavallisena aamupäivänä, oravaäiti kehotti lapsiaan olemaan kilttejä ja kohteliaita ja tekemättä mitään, mikä voisi olla vaarallista. Ja niin hän läksi ulos etsimään lapsilleen ruokaa.
Tottelevaiset kolme oravalasta alkoivat leikkiä pienillä oravanalleillaan. Mutta neljännen oravalapsen mielestä se oli hitusen liian tylsää. Kuten ennenkin, hän sattui unohtamaan, että oravaäiti oli kehottanut olla tekemättä mitään vaarallista – tai sitten hän ei vain ymmärtänyt mitä se oikeastaan tarkoitti. Joka tapauksessa, hän lähti metsään.
Metsässä hän nautti olosta suurten puiden lomassa. Hän hyppi ja pomppi puusta toiseen ja totesi itselleen ”Tämähän on Maailma”.
Ja niin oravalapsi jatkoi usean tunnin ajan. Välillä hän pysähtyi ja poimi pähkinän pensaasta tai kiusoitteli pesässä muniaan hautovaa lintuäitiä. Lopulta hän kuitenkin väsyi ja ikävöi kotiin oravanpesäänsä ja mukavaan, lämpimään ja pehmeään sänkyynsä.
Yhtäkkiä Maailma oli niin suuri. LIIAN suuri, ja oravalapsi todella tahtoi takaisin kotiin. Hän hyppäsi takaisin puuhun, josta oli tullut, mutta ei tiennyt mistä puusta hän oli tullut ennen sitä. Niin hän jäi paikoilleen ja alkoi itkeä.
Korkealla ilmassa liisi suuri kotka. Kotkat näkevät todella hyvin, myös kaukaa. Ei kestänyt kauan ennen kuin kotka näki oravalapsen, joka istui yksin puussa ja itki. Koska kotka oli niin korkealla ilmassa, pystyi hän näkemään monta kilometriä metsästä kerralla. Hän liisi ympyröissä hetken. Yhtäkkiä hän näki oravapesän, oravaäidin ja kolme oravanlasta etsimässä neljättä sisarusta. Kotka oivalsi tilanteen ja mitä oli sattunut: oravalapsi oli hypännyt eksyksiin eikä löytänyt enää tietä kotiin.
Kotka sääli oravalasta. Hän sukelsi alas metsään ja otti varovaisesti kiinni oravalapsen niskanahasta. Se ei sattunut mutta kuitenkin oravanlapsi inisi – enimmäkseen säikähdyksestä.
Ei kestänyt montaa minuuttia ennen kuin he olivat oravapesän yllä. Kotka laskeutui alemmas ja asetti varovaisesti oravalapsen läheiselle puunoksalle. Sitten hän lensi ulos Maailmalle ennen kuin oravalapsi edes ehti kiittää häntä.
Myöhemmin oravalapsi ajatteli Kotkaa usein. Kun hänestä tuli aikuinen ja hän itse sai lapsia, hän ei koskaan unohtanut kuinka Kotka oli kerran pelastanut hänet.
